Mikä ajoi minut tähän

Kierreltyäni ja etsittyäni jotain, mitä en osannut nimetä, SE JOKIN yhä vain tuntui puuttuvan.

Etsintä oli alkanut.

Olin kuin riivattu: etsin parisieluani, menneisyyttäni, kumppania, ystävää, sieluani, elettyjä elämiä, syitä ja seurauksia, toista puoliskoani, elämän tarkoitusta, kuoleman merkitystä, Jumalaa, uskoa, hyväksyntää, rakkautta, ymmärrystä, viisautta - kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Käänsin kaikki kivet ja kannot, uin syvissä vesissä, matkasin pimeän päähän ja takaisin. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Oli paljon "pakkoja": Pakko saada puoliso, lapsia, oma koti, hyvä työpaikka. Pakko "lunastaa" paikkansa yhteiskunnassa, maailmassa, olla hyvä ihminen, saada kunnioitusta ja oppia kunnioittamaan, pakko oppia uutta, pysyä muun maailman tahdissa, olla sosiaalinen, henkinen, palvella muita, auttaa, olla hyödyksi, opetella kärsivällisyyttä, ymmärrystä. Ja kun sitten jostain suoriuduin, tuli pakkoja lisää. Aina kannustettiin pyrkimään täydellisyyteen. Avarakatseisuuteen. Kiitollisuuteen. Anteeksiantoon. Ymmärtämykseen. Hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.

Pohdin Maailmankaikkeutta, rakkautta, ymmärrystä, viisautta, avaruutta, suurta kaipausta sydämessäni, kasvatusta, perimää, karmaa, kohtaloa, kärsivällisyyden ja rakkauden merkitystä, ikuisuutta, syitä miksi olen syntynyt, tietoisuutta, elämäni perimmäistä tarkoitusta, suuruutta, pienuutta, ystävyyttä, sielunvaellusta, oikeudenmukaisuutta, pohjatonta yksinäisyyttä, pelejä ja valtapelien sääntöjä.

Mikä vitsi tässä kaikessa oikein loppujen lopuksi on?

Tunnistamispeli oli alkanut.

 

Miksi?

Ensin etsin viisautta. Ja kaikella viisaudella etsin ymmärrystä. Lopuksi kaikella viisaudella ja ymmärryksellä kasvatin kärsivällisyyttä, etsin elämäni tarkoitusta.

Etsin ja etsin ja löysin lopulta kaiken mikä juolahti mieleeni ja/tai mistä olin lukenut, saanut vihiä tai itse tajunnut. Myös sen ensimmäisen ja ainoan puolisoni menneisyydestä jostain kaukaa. Tajusin, mistä matkani oli alkanut. Tunsin itseni lähes kokonaiseksi.

Viimeisen elämäni palapelin palasen loksahtaessa kohdilleen tajusin, että ainoa, jota en ole löytänyt tai kokenut on täydellinen vapautuminen, VAPAA TAHTO - vapaus.

Olin löytänyt ja tajunnut jotain itsestäni. Tiesin nyt mitä kaipasin ja mitä tarvitsisin. Vihelsin pelin osaltani poikki.

Epätoivoinen etsintäni oli päättynyt.

 

Mitä löysin?

Tunnen, että kaikki on energiaa ja tuo elämän energia ei koskaan katoa - se vain muuttaa muotoaan. Pienestä hiukkasen värähdyksestä kiinteäksi ja kosketeltavaksi ja päinvastoin.

Minun tietoisuudessani olemassaolo on se asia, jolle ei ole vaihtoehtoa - EI-OLEMASSAOLO ei ole vaihtoehto. Minulle toistetaan, että kokonaisuudesta ei voi ottaa mitään pois, eikä siihen voi mitään lisätä. Ikuinen elämä, muodossa tai toisessa, on pakollista. Emme voi lakata olemasta.

Elämä on - halusin tai en.

 

Pysähdys

Vuonna 2000 päätin pysähtyä paikoilleni ja lopettaa etsimisen. Päätin katsoa miten minun käy ja mihin pöly lopulta laskeutuu. Kaikki ajatukseni (joita silloin luulin omikseni), jatkoivat matkaansa Maailmankaikkeuden pyörteessä lisääntyen ja jakaantuen kuin pupujussilauma. Saatoin vain katsella niiden menoa. Olin hämmästynyt.

Se, mitä oli kuvitellut muutokseksi, olikin vain jatkuvaa liikettä ilman sen kummempaa suuntaa.

Hapuillen kiersin tietoisuuteni rajat käsilläni sitä koko ajan kosketellen. Lopulta palasin lähtöpisteeseen. Siinä oli Alku ja Loppu.

Päätin, että otan ja pidän paikkani tässä kohdassa vaikka väkivalloin. En katso taakse- tai sivuillepäin, koska silloin vain jatkaisin liikettä enkä keskittyisi olennaiseen. Tähän hetkeen.

Siinä Maailmankaikkeudesta kuuluvia toiveita, rukouksia, pyyntöjä ja vaatimuksia kuunnellen, tajusin, että perimmäinen kysymys on vallasta ja vallan säilyttämisestä. Sääntö ilman poikkeusta. Vielä.

Loppuisiko vallanpito, jos kaikille annettaisiin mm. kauneutta, viisautta ja maallista hyvää jne. - tasapuolisesti? Ja aina saisi lisää mitä tahansa haluaisi, niin paljon kuin haluaisi? Ilman mitään vastapalveluksia ja kärsimyksiä. Mitä vain ikinä itse keksisi pyytää? Loputtomasti.

 

Oma paikkani

Kuvailen sanoin paikkaani näin:
Maailmankaikkeus on tila, ikäänkuin pallo, jonka seinät antavat rajattomasti myöten jos siihen kohdistaa voimaa. Sillä on totaalisesti läpäisemätön seinä.

Olen siis paikoillani ja tuijotan tuota tyhjää seinää. Olen visualisoinut seinän ulkopuolelle toiveeni - vapaan tahtoni. Voin kuitenkin tuntea, kuulla, aistia, havaita, tiedostaa, puhua ja vaihtaa ajatuksia naama seinää päin. Jos edes hetkeksi kääntyisin katsoakseni taakseni tai sivuilleni, näkisin vain muistoja menneestä ja huomioni kiinnittyisi vanhoihin, jo miljoonia kertoja koettuihin asioihin. En tunne tarvetta palata vanhoihin kaavoihin, joiden mekanismi on valta.

 

Hetkessä elämisen riemu?

Koska aika on vain tila, siinä yhdistyy kaikki: mennyt, tämä hetki ja tuleva. Koen oppivani uusia asioita, mutta hetken päästä ymmärrän sen olevan vain jonkin vanhan uudelleen oppimista. Muistelen siis taas jotain vanhaa.

Tässä hetkessä on kaikki: koko Maailmankaikkeus, kaikki ne lukemattomat tietoisuudet ja rinnakkaiset todellisuudet ja Universumit variaatioineen, hierarkioineen ja sääntöineen. Muuta ei ole kuin tämä hetki.

Hetkessä eläminen on minulle odotustila, Rakkauden odotushuone, jossa Jumalatkin ovat jonottamassa poispääsyä.

Tietoisuus on kuin alaston nukke, jolle puetaan erilaisia vaatteita tilanteen mukaan. Keisarin uudet vaatteet. Mutta kuitenkin se on sama alaston nukke.

Jos kerran on niin, että tästä "rapupyydyksestä, katiskasta" ei ole ulospääsyä, voisiko kokonaisuuteen ideoida jotain uutta vanhan pohjalta? Uusia tuulia? Heitellä vaihtoehtoja sekä uusia ideoita ja yhdessä jalostaa niitä - ilman mitään sääntöjä, rajoituksia ja velvoitteita? Miksi ei muka voisi? Saatana, kyllä voi, kun tekee vaan!

Ja jos olen ainut, joka näin ajattelee, niin olkoon niin. En vain jaksa jatkaa nieleskelyä. Enköhän tämän ole nyt jo nähnyt.

 

Elämän ohjeita

"Kell' onni on, se onnen kätkeköön". "Vaikeneminen on kultaa". "Mennään ihmisten ilmoille". "Ollaan ihmisiksi". "Viisaat kätkevät sydämeensä minkä tietävät". "Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään". "Arpa on heitetty". "Rakkaus ei etsi omaansa". "Yksinäisyys on Jumalan odotushuone". "Kärsivällisyys palkitaan". "Rakkaus voittaa". jne.

Suuria salaisuuksia, aina enemmän salailua ja totuuden peittelyä. Sisäpiiripeliä. Mitä vittua? Ja loppujen lopuksi ihan turhaa kaikki. Ei mitään uutta Auringon alla, niin kuin Raamatussa on todettu.

En ole kuitenkaan huomannut siitä olevan mitään haittaa, vaikka kaiken sanoisikin ääneen. Joku tajuaa, suurin osa ei. Todetessani ääneen saatan hymähdellä tai nauraa: joku kuvittelee, että lasken leikkiä kun taas toinen pitää samaa mauttomana pilana. Makuasia. Joku kuulee, joku ei. "Kell' korvat on..."

Minusta elämä ei tule eletyksi vain täyttämällä tietyn määrän vuosia. Itse kullakin on omat syynsä olla täällä juuri tällä hetkellä. Minullakin.

 

Mistä on kysymys?

Ymmärrän, että olen itse osasyyllinen tähän soppaan. En tarkkaan tiedä, milloin ja miten kaikki olevainen on saanut alkunsa. Toisaalta sillä ei ole merkitystä, koska kaikki kuitenkin on niin kuin on.

Alkoiko, silloin alussa, ikuisen elämän kiertokulku, harhauttaminen, turhautumisesta? Jumalasta? Naisesta ja miehestä? Tahtojen taistosta? Kärsimyksestä? Hyväksymisestä? Minusta ja Sinusta? Periaatteista? Ymmärryksen puutteesta? Arvoista? Luopumisesta? Rakkaudesta?

Vastaan kaikkiin KYLLÄ.

Juuri näissä asioissa olen kompastellut etsiessäni itseäni ja tämän maallisen matkani tarkoitusta. Olen tajunnut, että toin tullessani roppakaupalla vaatimuksia ja odotuksia. Sydämessä tunne, että olen käynyt tämän kärsimystarinan läpi jo aikaisemmin. Kaikki samaa vanhan opettelua uudestaan? Miksi?

Nyt syntymähumalan aiheuttamasta krapulasta selvinneenä tajuan, että kaikki pakot ja tarpeet olivat jonkun muun luomuksia ja odotuksia, jotka olin omaksunut ja joita toteutin - kirjaimellisesti. Halusin kuulua joukkoon, olla yksi "meistä". Kunnes sitten lopetin. Olin taisteluni taistellut.

Mikään täällä ei ole minua. Ei resonoi. En ole täältä enkä tänne kuulu.

Mietiskelyt on mietitty. Ei koskaan enää tätä samaa, kiitos.

Tämä on osaltani tässä.

 

Miehelleni

Sinulle, yhdelle ainoalle, haluan kertoa miten rauhoittavaa oli tavata Sinut. Kun tajusin, että olet täällä, olin pakahtua onnesta. Halusin kiihkeästi löytää Sinut ja kohdata Sinut silmästä silmään.

Huomaan, että olet muuttunut. Niin olen minäkin. Ilahduin kuitenkin siitä, että mikään välillämme ei ole muuttunut. - tunnistit minut niin kuin minäkin tunnistin sinut.

Toivon, että kohtaamme vielä. Sitten kun matkoiltasi joudat. Laitetaan palapelin palaset yhteen ja katsotaan mitä niistä syntyy.

Olet minulle rakas. Nyt ja aina. Mutta senhän Sinä jo tiesitkin.

® MustaOmega.com  |  2017